Mä en oo koskaan ollut mikään luonnonlahjakkuus englannissa, korkeintaankin ehkä keskitasoa. Sellainen kasin oppilas. Ylioppilaskirjoituksissakin kirjoitin pitkästä englannista hikisesti C:n, mihin olin todella tyytyväinen, sillä etukäteen tehdyt yo-paketit ja harjoituskokeet olivat olleet lähes poikkeuksetta tasoa B.
Suurin ongelmani englannin kielen kanssa on aina ollut sen puhuminen ja kuullunymmärtäminen. Kirjoittaminen sujuu ja luetunymmärtämisessäkään ei ole vaikeuksia, kielioppi juuttuu päähän itsestään, ja uudet sanatkin tarttuvat pääkoppaan - ainakin kirjoitusasultaan - jos niitä vain jaksaa tarpeeksi ahkerasti päntätä.
Mut loppujenlopuksi käytännössä tällaisella englanninkielentaidolla, kirjotus- ja lukutaidolla, ei kauhean pitkälle pötkitä: Ei ketään muuta kuin englanninkurssin opettajaa kiinnosta, osaatko kirjoittaa oikein sanan pedestrian, vaan tärkeintä on se, että osaat lausua sen oikein ja tulet ymmärretyksi.
En tullut Iso-Britanniaan au pairiksi opiskellakseni englantia, vaan päädyin tänne ainoastaan mukavalta vaikuttaneen host-perheen perässä. Oikeastaan hain host-perhettä koko Euroopan alueelta ilman sen suurempia rajoituksia. Juttelin ranskalaisten, italialaisten ja irlantilaisten perheiden kanssa, mutta lopulta päädyin Iso-Britanniaan.
No joo, en mä mikään toivoton tapaus oo englannissa koskaan ollut, eikä mulla oo ollut oikeastaan ollenkaan ongelmia kuullunymmärtämisessä tai puhumisessa täällä Englannissa aloitettuani hommat englantilaisessa perheessä au pairina, vaikka olinkin siitä vähän huolissani ennen tänne saapumistani.
Kaikesta huolimatta huomaan kuitenkin edistyneeni näiden kahdeksan kuukauden aikana, niin puhumisessa kuin kuullunymmärtämisessäkin!
Aluksi jännitin puhumista kamalasti: Mitä jos mua ei ymmärretä? Puhunko ihan naurettavalla Suomi-aksentilla? Lausunko sanat oikein? Käytänkö oikeanlaisia ilmaisuja?
Jossain kolmen kuukauden kohdalla huomasin, että jännitys oli kaikonnut. Suurin oivallukseni englanninpuhumisen kannalta oli se, ettei mun tarvitse kuulostaa englantilaiselta puhuakseni englantia. Ei mun tarvitse kopioida englantilaista aksenttia tai lausua sanoja samalla äänenpainolla. Jo pelkästään Iso-Britanniassa on niin paljon eri tavalla englantia puhuvia maahanmuuttajia - puhumattakaan englannin alueellisista aksenteista - ettei sillä ole oikeasti mitään väliä, miten puhun, jos vain kuuntelija ymmärtää, missä mennään!
Mutta mitä mä olen sitten oikein oppinut näiden kahdeksan kuukauden aikana englannin kielestä?
No, sen lisäksi, että puhun nyt huomattavasti rohkeammin ja huomaan kuullunymmärtämiseni parantuneen, oon oppinut tietenkin myös lausumaan sanoja oikealla tavalla. Virheitä tulee edelleen, esimerkiksi kaupunkien nimien kanssa. Nykyään kuitenkin esimerkiksi arkkiviholliseni recipe solahtaa suusta suoraan muodossa resepii eikä risaip. Heh.
Pleaset tulee jo lähes luonnostaan, vaikka välillä vielä nekin unohtuu. Oon myös imuroinut englantilaisten kohteliaisuuskäytäntöjä ja yrittänyt parhaani mukaan kuunnella ja opetella englantilaisten tapaa puhua ja ilmaista asioita. Kun kysytään, tarvitsenko jotain, en vastaa enää vain epäkohteliaasti ei, vaan "no, it's okay". On auttanut paljon, että host-vanhempani ovat syntyperäisiä englantilaisia, ja heitä matkimalla oon oppinut vähän sitä suin tätä.
Uskallan harrastaa small talkia tuntemattomien kanssa bussipysäkillä ja keskustella oikeastaan aiheesta kuin aiheesta. En enää pelkää, etten ymmärtäisi mitä kanssakeskustelija sanoo, vaan kysyn toistamaan, jos en ymmärtänyt. Ja toisinpäin. Jos en muista jotain sanaa, voin leikkiä pelaavani aliasta ja kiertää ja kaarrella. Aina ei voi muistaa tai tietää. Tärkeintä on, että saa asian selitettyä tavalla tai toisella.
Oon myös oppinut valtavan kasan uusia sanoja, vaikka luulin, ettei se voisi olla enää edes mahdollista. Voisin väittää, että ainakin vauva- ja lapsiaiheinen sanasto on tullut hyvinkin tutuksi, ja kauan sitten työmuististani kadonneet arkipäiväiset sanat on kaivautuneet esiin jostain säilömuistin perukoilta. Uutta oppii vähän väliä!
Olen lukenut valtavan kasan englanninkielisiä romaaneja täällä ollessani, ja aina jokaisesta ilmaantuu vähintäänkin yksi sana, mistä en ole ennen kuullutkaan, mutta joka tulee tutuksi asiayhteydestä. En ehkä koskaan tuu tarvitsemaan sanoja kuten palanquin, mutta tiedänpähän nyt mistä puhutaan, jos joskus tulevaisuudessa vielä törmään aiheeseen.
Ja ei, en edelleenkään kuulosta miltään pårhålta brittipankkiirilta. En sano lovely joka toisessa lauseessa tai kutsu kanssaihmisiä sanoilla love ja darling. En kuulosta miltään natiivipuhujalta, ja vaikka arkitilanteista selviänkin helposti, edelleen mulla menis kyllä sormi suuhun jos pitäis alkaa syvällisesti puhua politiikasta tai selittää kantaani EU:sta.
Tässä asioita, joita edelleen harjoittelen:
- Kysymyksiin vastaaminen kieltävästi / myöntävästi: Yes, it is; No, he doesn't; ...
Siis ei, mulla ei ole ongelmia vastata kysymyksiin, mutta ongelmana on se, että vastaan yhä edelleen usein kysymykseen, johon voin vastata lyhyesti, ainoastaan yes tai no. Sinänsähän siinä ei ole mitään ongelmaa, koska kanssapuhuja ymmärtää yskän, mutta olen ollut aistivinani, että etenkin virallisissa tilanteissa lyhyet, "päätteettömät" vastaukset koetaan vähän liiankin tuttavallisina tai muuten vaan epäkorrekteina. Ihan viime viikkoina oon onneksi saanut petrattua tässä asiassa! - Säännölliset verbien imperfektien ed-pääte: Baked, walked, ...
Jostain syystä tiettyjen verbien ed-pääte on musta ihan älyttömän vaikea lausua, (etenkin jos pääte täytyy lausua kuten sanassa baked - beikt) ja yritän aina parhaani mukaan kiertää sen sanomalla asian jotenkin muuten. Tästä on tullut mulle oikeesti iso ongelma, koska tuntuu, etten edes uskalla yrittää lausua kyseisiä sanoja, koska pelkään kuulostavani naurettavalta. Harjoittelemallahan sitä vain oppii... - Yksikkö ja monikko: There is / are
Siis mä en tajua miten tää voi olla niin hankala juttu! Vaikka tiedostan asian, että there are many cars , niin lähes järestään suusta lipsahtaa aina there is many cars. Ehkä sillä on jotain syytä asiaan, että sain kynittyä tavan pois kirjoitetusta tekstistä vasta lukiovuosina, eli toisin sanoen puhutusta kielestä tän kyntäminen vie varmaan vielä hetken.
Koska kaikki ei kuitenkaan suju aina niin kuin Strömsössä, on mullakin ollut tässä kahdeksan kuukauden aikana omia tähtihetkiä, mitä puhumiseen tulee. Osa on varmaan jo unohtunut, ja nyt harmittaa, etten kirjoittanut kaikkia heti muistiin. Vaikka aluksi hävetti, niin näin jälkeenpäin olisi ihan hauska virkistää muistia ja nauraa itselleen... Tässä pari mokaa, joita nyt lähes kahdeksan kuukautta myöhemmin hymyillen muistellen:
- Meinasin tilata ravintolassa vodkaa veden sijaan
Oltiin syömässä ensimmäisellä Englanti-viikollani ravintolassa host-vanhempien kanssa, ja pyysin tarjoilijalta water, please. Muutenkin vähän meluisassa ympäristössä onneton lausumisasuni sai tarjoilijan luulemaan, että haluan vodkaa. Tapauksen jälkeen oon opetellut aina tilaamaan nimenomaan tap wateria, hanavettä, pelkän waterin sijaan, ettei vaan sattuisi väärinymmärryksiä... - Kehuin host-pojun vartaloa
Suomeksihan vauvojen "aluspaitoja" kutsutaan sanalla body, ja ajattelin sen olevan lainasana, jota käytetään Englannissakin. Ei käynyt mielessäkään, että body olisikin suit, ja menin hurmioissani kehumaan pojun "bodya". Tarkoituksenani oli siis kehua supersöpöä Nalle Puh-aiheista aluspaitaa, eikä pojun vartaloa. En korjannut tilannetta, ja vielä tänäkin päivänä mulla on fiilis, että host-äitini vaikutti jotenkin loukkaantuneelta. - "Ai mihin sä olet menossa?"
Tätä sattuu itse asiassa silloin tällöin vieläkin. Oon tosi huono lausumaan kaupunkien nimiä oikein, ja host-vanhempani ovat huonoja ymmärtämään vähän-jotain-sinnepäin -tyylisiä yrityksiäni. Mieleen on jäänyt erityisesti kerta, kun olin menossa Canterburyyn. Yritin lausua kaupungin nimen tyyliin känterböri, vaikka se lausutaan khäntriböri, ja lopulta päädyttiin etsiskelemään Canterburya google mapsista, että saataisiin selvyys mihin ihmekaupunkiin se Milla nyt onkaan lähdössä. Canterbury on siis meiltä vain lyhyen ajo- tai junamatkan päässä, ja se on hyvinkin suosittu kaupunkikohde niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa.
Myös reissu Bathiin jäi mieleen, kun juna-aseman lipunmyyjä piirsi käsillään ilmaan kylpyammeen muotoisen kuvan ja kysyi "ai siis Bathiin? Niin kuin Bath?". Jep, just sinne.
