maanantai 8. elokuuta 2016

Paluu arkeen



Hei, moi ja pitkästä aikaa.

Oon haaveillut kirjoittamisesta ja blogin äärelle palaamisesta aika ajoin Suomessa viettämäni kesän aikana. En vaan oo viitsinyt avata tietokonetta, saati kirjoittaa vain kirjoittamisen vuoksi. Nyt päätin viimein tehdä sen, avata uuden tekstilaatikon ja aloittaa taas uudestaan. On niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, kirjoitettavaa ja pohdittavaa.

Lähes kolmen kuukauden tauon aikana on tapahtunut paljon. Niin hyviä kuin huonojakin asioita. Oon nauranut paljon ja itkenyt liikaa. Nukkunut univelkoja pois. Ollut kokonaisen viikon siivoamatta ja tarttumatta imuriin, ja seuraavalla viikolla puunannut keittiön kaapit putipuhtaiksi.
Oon heittänyt talviturkin. Käynyt uusissa kaupungeissa ja paikoissa. Nähnyt Suomen kauneimman puun ja ostanut antiikkimarkkinoilta ikivanhan matkalaukun. Istunut autossa ja junassa ja bussissa ja pyörän selässä. Paljon. Välillä on tuntunut, että liikaakin. Tehnyt syksylle ihania suunnitelmia ja haudannut ne lopulta laatikkoon tulevaisuutta odottamaan. Nauttinut vapaudesta, Suomen kesästä ja luonnosta, marjojen keruusta ja sienimetsällä kykkimisestä, lämpimistä kesäaamuista, itkuhälyttömyydestä, syksyn suunnitelmista, kotona olemisesta.
Mä oon vähän sitä tyyppiä, joka ei osaa koskaan lopettaa ajoissa. Näin jälkikäteen huomaan, että ajoin itseni aika piippuun au pair -työssäni. Vähempikin olisi riittänyt.
En kokenut sen suurempaa kulttuurishokkia Suomeen palattuani, enkä oo kaivannut palavasti takaisin Englantiin. Tietysti kaipaan sinne aina välillä. Kaipaan pieniä asioita ja hetkiä, retkiä, kaikkea uutta. Mutta toisaalta on ollut ihan hyvä olla välillä näin, tutussa ja turvallisessa, hengähtää hetki.


Mutta mitäs nyt?

Heinäkuussa sain kuulla saaneeni opiskelupaikan. Pääsin ensimmäiseen hakuvaihtoehtooni, Turun yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Olin lähes varma, etten pääse sisään, ja olin jo tehnyt suunnitelmia välivuoden varalle. Suunnittelin muutaman kuukauden reppureissua Japaniin. Oikeastaan petyin vähän, kun sain kuulla saaneeni paikan. Kun huomasin, etten enää voi lykätä opiskelujen aloittamista vuodella. Välivuosisuunnitelmat kutkuttelivat niin. Kesti viikon, ennen kuin uskalsin ottaa opiskelupaikan vastaan.
Päättää, että kyllä mä vielä ehdin.
Kaikkea ei tarvitse ehtiä tehdä just nyt. Vai mitä?
En oo päätöksestäni vieläkään satavarma, mutta kyllä mä uskon, että hyvä tästä tulee. Viime viikolla sain käteeni ensimmäiset ikioman asuntoni avaimet, maksoin vuokralaskun ensimmäistä kertaa ja nukuin retkipatjalla asunnon kivikovalla laminaattilattialla.

Tätä postausta kirjoittelen vielä koti-kotona Lappeenrannassa. Ensi viikolla palaan Turkuun toivottavasti vähän pehmeämmän makuualustan kera.
Musta tulee turkulainen, ja se tuntuu aika jännittävältä.
Oon ainakin vielä aika ihastunut kaupunkiin. Mun kauppamatka kulkee läpi viljapellon Aura-joen viertä, ja kun kävelen kaupunkiin, pääsen kulkemaan ylös samanlaisia, kapeita kivirappusia, joihin törmäsi Englannissa vähän väliä. En malta odottaa, mitä uusi kaupunki ja ympäristö tuovat tullessaan, vaikka eroavaisuudet ei Lappeenrannan ja Turun välillä olisikaan niin suuria kuin Englannin ja Suomen erot.


En oikeesti oikein tiedä, mitä odottaisin lähitulevaisuudelta, joten oon päättänyt olla odottamatta mitään. Oon aika innoissani. Jännittää. Kauhistuttaa ja pelottaa. Itkettää. Naurattaa.
Vatsanpohjaa kutittaa.

Oon valmis tuleviin seikkailuihin.