Uusi blogi ja uudet seikkailut

Heipähei pitkästä aikaa!
Suuria uutisia. Oon lähdössä jälleen pidemmälle matkalle, tällä kertaa yliopiston kautta vaihto-opiskelemaan puoleksi vuodeksi Japaniin, Tokioon. Rikkyo Universityyn.
Tästä mä olen unelmoinut jo kymmenen vuotta.
Ja nyt se unelma viimein toteutuu.

Päätin aloittaa puhtaalta pöydältä ihan uuden blogin muodossa. Vaihto-opiskeluajan seikkailujani pääsee siis seuraamaan tässä osoitteessa:

Tuulikello 風鈴

Paluu arkeen

Hei, moi ja pitkästä aikaa.

Oon haaveillut kirjoittamisesta ja blogin äärelle palaamisesta aika ajoin Suomessa viettämäni kesän aikana. En vaan oo viitsinyt avata tietokonetta, saati kirjoittaa vain kirjoittamisen vuoksi. Nyt päätin viimein tehdä sen, avata uuden tekstilaatikon ja aloittaa taas uudestaan. On niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, kirjoitettavaa ja pohdittavaa.

Lähes kolmen kuukauden tauon aikana on tapahtunut paljon. Niin hyviä kuin huonojakin asioita. Oon nauranut paljon ja itkenyt liikaa. Nukkunut univelkoja pois. Ollut kokonaisen viikon siivoamatta ja tarttumatta imuriin, ja seuraavalla viikolla puunannut keittiön kaapit putipuhtaiksi.
Oon heittänyt talviturkin. Käynyt uusissa kaupungeissa ja paikoissa. Nähnyt Suomen kauneimman puun ja ostanut antiikkimarkkinoilta ikivanhan matkalaukun. Istunut autossa ja junassa ja bussissa ja pyörän selässä. Paljon. Välillä on tuntunut, että liikaakin. Tehnyt syksylle ihania suunnitelmia ja haudannut ne lopulta laatikkoon tulevaisuutta odottamaan. Nauttinut vapaudesta, Suomen kesästä ja luonnosta, marjojen keruusta ja sienimetsällä kykkimisestä, lämpimistä kesäaamuista, itkuhälyttömyydestä, syksyn suunnitelmista, kotona olemisesta.
Mä oon vähän sitä tyyppiä, joka ei osaa koskaan lopettaa ajoissa. Näin jälkikäteen huomaan, että ajoin itseni aika piippuun au pair -työssäni. Vähempikin olisi riittänyt.
En kokenut sen suurempaa kulttuurishokkia Suomeen palattuani, enkä oo kaivannut palavasti takaisin Englantiin. Tietysti kaipaan sinne aina välillä. Kaipaan pieniä asioita ja hetkiä, retkiä, kaikkea uutta. Mutta toisaalta on ollut ihan hyvä olla välillä näin, tutussa ja turvallisessa, hengähtää hetki.

Mutta mitäs nyt?

Heinäkuussa sain kuulla saaneeni opiskelupaikan. Pääsin ensimmäiseen hakuvaihtoehtooni, Turun yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Olin lähes varma, etten pääse sisään, ja olin jo tehnyt suunnitelmia välivuoden varalle. Suunnittelin muutaman kuukauden reppureissua Japaniin. Oikeastaan petyin vähän, kun sain kuulla saaneeni paikan. Kun huomasin, etten enää voi lykätä opiskelujen aloittamista vuodella. Välivuosisuunnitelmat kutkuttelivat niin. Kesti viikon, ennen kuin uskalsin ottaa opiskelupaikan vastaan.
Päättää, että kyllä mä vielä ehdin.
Kaikkea ei tarvitse ehtiä tehdä just nyt. Vai mitä?
En oo päätöksestäni vieläkään satavarma, mutta kyllä mä uskon, että hyvä tästä tulee. Viime viikolla sain käteeni ensimmäiset ikioman asuntoni avaimet, maksoin vuokralaskun ensimmäistä kertaa ja nukuin retkipatjalla asunnon kivikovalla laminaattilattialla.

Tätä postausta kirjoittelen vielä koti-kotona Lappeenrannassa. Ensi viikolla palaan Turkuun toivottavasti vähän pehmeämmän makuualustan kera.
Musta tulee turkulainen, ja se tuntuu aika jännittävältä.
Oon ainakin vielä aika ihastunut kaupunkiin. Mun kauppamatka kulkee läpi viljapellon Aura-joen viertä, ja kun kävelen kaupunkiin, pääsen kulkemaan ylös samanlaisia, kapeita kivirappusia, joihin törmäsi Englannissa vähän väliä. En malta odottaa, mitä uusi kaupunki ja ympäristö tuovat tullessaan, vaikka eroavaisuudet ei Lappeenrannan ja Turun välillä olisikaan niin suuria kuin Englannin ja Suomen erot.

En oikeesti oikein tiedä, mitä odottaisin lähitulevaisuudelta, joten oon päättänyt olla odottamatta mitään. Oon aika innoissani. Jännittää. Kauhistuttaa ja pelottaa. Itkettää. Naurattaa.
Vatsanpohjaa kutittaa.

Oon valmis tuleviin seikkailuihin.

10 kk Englannissa

1kk Englannissa | 2kk Englannissa | 3kk Englannissa | 4kk Englannissa | 5kk Englannissa | 6kk Englannissa | 7kk Englannissa | 8kk Englannissa | 9kk Englannissa

Mä olen nyt Suomessa. Palasin kotiin maanantai-tiistai välisenä yönä. Olo on vieläkin ehkä vähän epätodellinen, ihan kuin kymmentä Englannissa viettämääni kuukautta ei olisi ollutkaan. Oon päässyt yllättävän nopeasti aikaerorasituksesta yli, ja oon pitänyt itseni kiireisenä hoitamalla virallisia ja vähemmän virallisia asioita (muun muassa vuoden aikana ilmestyneiden Mondo-lehtien lukemista kirjastossa). Marks&Spencerin juustoskonssit on piilotettu pakastimen syövereihin Englanti-ikävää varten, mutta toistaiseksi niitä ei oo tarvinnut vielä kaivaa esiin.

Ehkä mä sisäistän tän Suomeenpaluun jossain vaiheessa. Tai sitten en. On oikeastaan aika ihanaa olla taas kotona.

Viimeinen kuukausi Englannissa meni naurettavan nopeasti. Muutamat matkustussuunnitelmat peruuntuivat, kun päädyin viettämään viikon sängynpohjalla kunnon flunssan takia, ja olo senkään jälkeen ei ollut vielä kovinkaan hyvä. Ensimmäisten aurinkoisten kevätpäivien missaaminen harmitti, mutta onneksi niistä päästiin nauttimaan vielä monta kertaa tervehdyttyäni!

Sää oli mitä mainioin, vaikka vettäkin tuli taivaalta ihan kiitettävään tahtiin. Aurinko kuitenkin paistoi aika monena päivänä, ilma oli lämmin ja uusia kukkia puhkesi kuin sieniä sateella. Kirsikkapuut ja magnoliat tekivät maisemista ihanan vaaleanpunaiset, vaikka muuten puut eivät ehtineetkään vielä oikein vihertää.

Maalis-huhtikuun taitteessa bongasin metsäretkellä Bluebellejä, englanninsinikelloja, ja vaikken kokonaista sinikellomerta, Bluebell Forestia, nähnytkään, niin ne bongattuani totesin, että nyt voin lähteä Englannista hyvillä mielin!

Alkukuusta kävin ihanalla päivävisiitillä pikkuruisessa Ryessa. Muutaman kerran tuli pyörittyä Lontoossakin, muun muassa salaisissa puutarhoissa, muutamilla uusilla markkinoilla ja kivoissa kahviloissa, ja töiden loputtua virallisesti 6.4. mulla alkoi vajaa viikon mittainen vapaaputki Englannissa. Ehdin siis vielä silloin tehdä yönylimatkan lempikaupunkiini Bathiin ja ihan hillittömän hullun, hauskan ja mieleenpainuvan neljän päivän roadtripin Cornwalliin kaverin kanssa.

Cornwallin reissu oli aivan täydellinen lopetus mun au pair -vuodelle, puhumattakaan siitä, että sain heti kerralla työkuviot ja -stressit pois päästä, ja Suomeen palatessani tuntui kuin olisin ollut pidemmälläkin reissulla Englannin eteläkärjessä!

Töiden lopettamisesta mulla jäi tosi hyvä fiilis. Mulla oli jostain syystä jatkuvasti tunne siitä, että host-vanhemmat vain odottaa pääsevänsä musta eroon. Viimeisenä koti-iltana käytiin kuitenkin vielä viimeisen kerran pubissa syömässä illallista, ja mulle jäi visiitistä tosi hyvä mieli! Oli kiva viettää taas aikaa yhdessä host-vanhempien kanssa pitkästä aikaa, ja sain myös kuulla heidän tulevaisuudensuunnitelmistaan, jotka valottivat myös mulle syitä esimerkiksi siihen, mikseivät he ota tilalleni uutta au pairia. Ei se vika ollutkaan minussa.

Sain keskiviikkoaamuna host-vanhemmilta autokyydin juna-asemalle, halattiin hyvästeiksi ja sovittiin, että pidetään yhteyttä viesteitse, ja niin aion myös tehdä. Vaikken mä saanutkaan host-perheeni vanhemmista ylimpiä ystäviäni kuten joskus haaveilin, vaikka me ollaan aika erilaisia, ja vaikken tavallisesti sellaisten ihmisten kanssa olisikaan yhteyksissä, niin kymmenen kuukauden asuminen saman katon alla on kuitenkin sentään jotain. Haluan pitää yhteyttä ja muistella niitä hyviä hetkiä, joita vuoteen on host-vanhempienkin kanssa mahtunut, ja toivon, että myös he tekevät niin.

Läksiäislahjaksi sain ihanan valokuvakirjan kuluneelta vuodelta. Vähän tuli tippa linssiin sitä selaillessani.

Kuukauden aikana ehdin myös stressata kouluunhakuja ja Suomeen paluuta. Mitä mä oikein teen Suomeen palattuani? Ei mulla edelleenkään oo mitään tarkkoja suunnitelmia, pääsykoekirjat lepäävät sängyllä avaamattomina ja mikään mun suunnitelmista ei oo vielä varma. Mutta suunnitelmia ja unelmia on, ja toivon, että ne kantaa pitkälle. Ainakin musta tuntuu, etten jaksa just nyt stressata tulevaisuudesta pätkääkään.

Rye 9.3.

Rakastuin Ryehin. Sillä hetkellä, kun kiipesin kapeita, köynnösten kehystämiä jyrkkiä portaita, ja selkäni takana aukesi näkymä sammalpeitteisten tiilikattojen ja joen ylle. Sillä hetkellä, kun pysähdyin kuuntelemaan heleää tuulikellon helinää täysin autiolle mukulakivikadulle, ja tuntui kuin olisin astunut satumaailmaan. Sillä hetkellä, kun kävelin kivikkorannan poikki ja tuuli sai meren kuohumaan ja korvani soimaan.

Paljastan teille nyt ehkä suurimman matkustussalaisuuteni: Mulla on Pinterestin salaisessa Iso Britannia-kansiossani linkki listaan brittiläisistä teehuoneista, joissa jokaisen teenharrastajan tulisi joskus elämässään vierailla. Sieltä mä olen pongannut ihanimmat, perinteisimmät ja erikoisimmat teekahvilat muutamille matkoilleni.

Yksi listassa olevista kahviloista oli Ryessa, mitättömän pienessä Etelä-Englannin merenrantakaupungissa lähellä Brightonia. Siitä asti, kun näin suloisen, kapean sivukujan päässä sijaitsevat teehuoneen Pinterestin kuvassa, olen halunnut käydä Ryessa. Vaikkei siellä nyt oikeestaan varmaan mitään sen teehuoneen lisäksi olekaan.

Ja voi, kuinka väärässä olinkaan! Yhtenä vapaapäivänä lähdin vihdoin ja viimein katsastamaan Ryen, kun junalippukaan paikkaan ei maltaita maksanut, ja kotiinpaluu Suomeen alkoi jo ahdistaa. En loppujenlopuksi edes päässyt siihen ikuisuuksia ihastelemaani teehuoneeseen, mutta söin toisessa kahvilassa ehkä elämäni parhaan cheddar-ruohosipuliskonssin ja ihastuin Ryehin ikihyviksi.

Kävelin pitkin mukulakivikatuja, pysähtelin kiinnostaviin antiikkiliikkeisiin haaveilemaan koristeellisista hillolusikoista ja lasisista hyytelövuoista, bongailin talojen seinistä koristeellisia keramiikkalaattoja ja nautin Ryen hiljaisesta, vanhanaikaisesta tunnelmasta.

Rye on tunnettu antiikeistaan ja keramiikastaan, ja se kyllä näkyi. Antiikkiliikkeitä oli pilvin pimein, ja verrattuna esimerkiksi Lontoon turisteilla kuorrutettuihin "antiikki"markkinoihin, olivat hinnat varsin kohtuullisia. Toinen toistaan erikoisempia koriste-esineitä ja kippoja myyviä keramiikkapajoja oli siellä täällä, ja lähes jokaisen talon seinässä oli keraaminen nimi- tai numerokyltti koristuksineen. Siellä täällä oli kokonaisia portaikkoja koristeltu käytössä kulunein keramiikkalaatoin ja talojen pienissä puutarhoissa oli muovisten puutarhatonttujen sijaan keramiikkaveistoksia.

Vaikka oli vasta alkukevät, ja suurin osa kukista vielä korkeintaan nupuissaan, oli Ryen yleisilme ihanan vehreä. Kokonaisia taloja ja terasseja oli kuorrutettu köynnöksin. En voi kuin kuvitella, miltä pikkukylä näyttää kesäkuukausina värikkäässä kukkaloistossaan!

Iltapäivällä jätin mukulakivikadut taakseni ja siirryin nurmipoluille. Kävelin muutaman kilometrin patikkalenkin Ryen luonnonsuojelualueen viertä, törmäämättä yhteenkään ihmiseen, kohti merenrantaa. Luonnonsuojelualueella loikki kaniineja ja sateen pehmittämään maahan oli jäänyt jälkiä hevosenkengistä, mutta muuten olin ihan ypöyksin kevättuulen puhaltaessa kasvoille ja helistäessä mutavelliksi kostuneen polun vierellä kasvavia heiniä. Mun kenkäni muuttuivat mutavellistä harmaiksi ja housut täplittyivät polviin saakka kuratäplin.

Sain nauttia luonnon rauhasta aivan ypöyksin. Vasta ensimmäiseltä patikkapolulta seuraavalle, merenrantaan suuntaavalle polulle siirryttyäni törmäsin tasan kahteen koiranulkoiluttajaan, jotka jatkoivat kuitenkin eri suuntaan. Merenrantaan päästyäni paikalla ei ollut ketään punakattoista, mustaa mökkiä ja kirkuvia lokkeja lukuunottamatta. Tunnelma oli mykistävä.

Miten ne asiat, paikat ja seikkailut, joiden ei oikeestaan edes oleta olevan kovinkaan ihmeellisiä, osoittautuukin aina niiksi kaikkein ihmeellisimmiksi?