Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti-ikävä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti-ikävä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

8kk Englannissa



1kk Englannissa | 2kk Englannissa | 3kk Englannissa | 4kk Englannissa | 5kk Englannissa | 6kk Englannissa | 7kk Englannissa

Kyllä, täällä näyttää jo tältä! Mantelipuut on kuin jättiläismäisiä lumipalloja, narsissit, helmililjat ja esikot kukkii ja päivät pitenee. Okei, aurinkoa ei oo kyllä näkynyt paria hassua päivää lukuunottamatta, ja päivittäiset sadekuurot on lähinnä sääntö eikä poikkeus. Puhumattakaan tästä hillittömästä tuulesta, joka on jatkunut koko talven, ja jonka ansiosta kadulla kävellessä meinaa kaatua ja sadepäivinä vettä tulee vaakatasossa. Onko Englannissa aina näin tuulista?!

Tää kuukaus tuntuu taas kestäneen ikuisuuden, mut tällä kertaa syy on siinä, että viikot on täyttyneet jos jonkinlaisesta ohjelmasta. En siis valita! Kävin päiväreissulla Cambridgessa ja kolmen yön reissulla Pariisissa, ja joo, myönnän, Lontoossakin on tullut vietettyä aikaa taas harvase päivä... Heh. Mut Lontookin on taas näyttänyt mulle uusia, kivoja puoliaan: Oon käynyt muun muassa brunssilla ihanassa Ginger&White -kahvilassa, löytänyt salaisen puutarhan, yökyläillyt, viettänyt aikaa ystävän kanssa, syönyt Lontoon parhaan kuppikakun ja ihmetellyt banaaneja ja Bowien muistoksi kasautunutta ruusumerta Brixtonissa. Oon pikku hiljaa huomannut, että oon alkanut jopa pitämään Lontoosta. Lontoo ei oo mikään viikonloppumatkakohde, se vaatii aikaa ja tutustumista, jotta sieltä löytäisi pinnan alta ne kiinnostavimmat paikat Big Benin ja Hyde Parkin sijaan.
Okei, tein myös yhden katastrofaalisen bussireissun Yaldingiin ja Tunbridge Wellsiin, mutta siitä ei sen enempää, koska haluan mieluiten unohtaa koko kamalan maanantain...

Musta alkaa pikku hiljaa tuntumaan, että mun au paireilut olis nyt aupparoitu. Oon ihan ja täysin poikki. Iltaisin nukkumaan käydessä päässä soi joko vauvan itku tai pojun soittorasian Mozart-musiikki, eikä auta vaikka yrittäisin tunkea kuulokkeet korviin ja kuunnella jotain ihan muuta.
Työpäivät tuntuu pakkopullalta, ja yleensä odotan vain vapaapäiviä, että pääsisin tekemään omia juttujani. Ei niissä työpäivissäkään oikeestaan mitään vikaa ole, mutta jatkuva pojun vahtiminen ja kotitöiden teko ottaa kyllä voimille. Pahinta on ehkä se, että työpäivistä on tullut niin rutiininomaisia, etten oikein osaa enää nauttia niistä kuten aluksi. Herätys, aamupala, leikkipuistolenkki, lounas, päiväuniaika, leikkimistä, päivällinen, kylpy, nukkumaan. Joka ikinen päivä.
Oon nyt viime viikkoina yrittänyt kovasti keksiä jotain uutta tekemistä ja toimintaa pojun kanssa, mutta pää lyö tyhjää. Jos jollakulla on varastossa jotain kivoja aktiviteetteja, mitä voisi puuhailla 1-v taaperon (joka ei istu sylissä eikä kykene keskittymään mihinkään kahta sekuntia pidempään) kanssa, saa ehdottaa. Leikkipuistokäynneistä on tullut työpäivien ehdottomia kohokohtia, mutta muutaman kuukauden ajan siellä lähes päivittäin vierailtuani alkais muutoksen tuulet jo vähän houkuttelemaan.

Tavallaan en kuitenkaan haluaisi vielä lähteä, ja eniten mua täällä vielä töissä pidätteleekin se, että täällä Iso-Britanniassa olisi vielä niin paljon nähtävää. Yritän kovasti takoa päähäni, että ei mun tarvitse nähdä kaikkea tänä vuonna, että voin mä tulla tänne uudestaankin vaikka joka ikinen kuukausi jos siltä tuntuu, ja lyhentää bucket listiäni aina vähän kerrallaan.
Mulla on ollut aika kova koti-ikävä, mut asiaa mietittyäni huomasin, että ei mulla oikeastaan oo niinkään Suomi-ikävä, vaan mulla on ikävä ihmisiä Suomessa ja erityisesti sitä, ettei mun tarvitsisi olla enää töissä au pairina.
Okei, mulla on kaksi muutakin syytä, miksen ole vielä ottanut lopareita:
1) En uskalla sanoa, että olisin lähdössä. Oon siis alustavasti suunnitellut palaavani Suomeen huhti-toukokuussa, mutten oo vieläkään saanut avattua suutani ja kerrottua host-vanhemmilleni suunnitelmistani. Naurettavaa...
2) En keksi mitä teen au pair -vuoden jälkeen. Tämä on ehkä se ongelmista suurin. Siis mitä mä oikein teen? Joo, aion hakea kouluun. Jos vain keksisin, minne hakisin. Luulin jo suunnitelmieni olevan selvät, mutta eilen yöllä heräsin ajatukseen, että onko se ala kuitenkaan mua varten. En tiedä. Voisko joku vaan täyttää hakulomakkeet (ja ehkä myös lukea ja osallistua pääsykokeisiin) mun puolestani, kiitos?
Suunnitelmia sille nimeltämainitsemattomalle kakkosvaihtoehdollekin olisi niin paljon, että kouluun hakeminen tuntuu entistäkin inhottavammalta...

Tulevassa kuussa on pari kivaa tapahtumaa, joihin aion osallistua, ja muutama retkikohdekin olis tarkoitus saada pois bucket listiltä pyörimästä. Yritän parhaani mukaan ottaa tän kuun jotenkin rennommin, ja päästä tästä työstressistä jotenkin eroon, jos se vaan on mahdollista... Parin päivän päästä päästään myös viettämään pannaripäivää, joka on näköjään englantilainen versio laskiaistiistaista. Lettupannut esiin!
Tässä pari tavoitetta tulevalle kuulle:

  1. Keksi uusi harrastus pojun kanssa done
  2. Tee kotiinlähtösuunnitelma done
  3. Kerro kotiinlähtösuunnitelmista host-vanhemmille done
  4. Käy yönylireissulla ihan uudessa paikassa done



torstai 17. joulukuuta 2015

Paluu Suomesta Englantiin



Suomi oli, tuli ja meni.
Olinko mä oikeesti siellä vain viikon? Ehdin tehdä uskomattoman määrän kivoja juttuja. Leikkautin muun muassa viimein hiukset, järjestin englantilaiset teekutsut, täytin 19, skräppäilin pitkän tauon jälkeen, tapasin sukulaisia, pikkujouluilin, saunoin, leivoin, kävin joulumarkkinoilla, kyläilin ja tapasin piiiiiitkästä aikaa parasta ystävää. Jokaiselle päivälle oli jotain tekemistä, koska totuushan on, etten pysty vaan olemaan tekemättä mitään.
Mutta viikon aikana en imuroinut kertaakaan, en pyyhkinyt pölyjä, en vaihtanut yhtään vauvan vaippaa, en tiskannut, en kuullut korvia riipivää vauvan itkua. Lomailin. Ja se jos mikä oli ihanaa.

Menomatka sujui suorastaan naurettavan hyvin. Sain nukuttua kentällä kolmisen tuntia ja koneessa vielä pari lisää.
Kun astuin lentokoneesta Suomen maaperälle yli kuuden kuukauden tauon jälkeen, tuntui, kuin koko Englannissaoloaika olisi vain pyyhkiytynyt pois. Vastahan mä olin Suomessa, juhlin lakkiaisia ja pakkasin matkalaukkua au pair -vuotta varten. Ja nyt mä oon taas täällä. Kylmässä, pimeässä, kuusipuiden kehystämässä Suomessa. Se oli tavallaan aika ihanaa. Mut vähän pelottavaa. Eikö sitä puolta vuotta ollutkaan?

Ensihetkestä alkaen tuntui, etten millään haluaisi palata takaisin Englantiin, ja valitin siitä varmasti jokaiselle joka vaan suostui kuuntelemaan (sori vaan...). Englannissa olosta on tullut arkipäivää. Työkuviot tuottaa enemmän ahdistusta kuin innostusta. Oonko mä kyllästynyt vai vaan poikki?

No, viikon lomareissun jälkeen palasin kuitenkin Chathamiin tiistaina. Paluuärsytystä ei ainakaan lieventänyt se, että istuin Gatwickilta Lontooseen vievässä junassa yli kaksi tuntia puolen tunnin sijaan, ja olin muutenkin jo valmiiksi väsynyt vajaa neljän tunnin yöunien jäljiltä. Tai se, että jouduin heti yövuoroputkeen, vaikka mulla piti olla kaksi päivää vapaata paluuni jälkeen, ja olin muutenkin rättiväsynyt.

Univelkaa on yövuorojen jäljiltä edelleen, mutta pahin ärsytys alkaa jo olla tiessään. Englannissa olosta on kuitenkin tullut jo niin arkista, etten osaa enää iloita täällä olosta samalla tavalla. En oo ehtinyt viime viikkoina oikein matkustellakaan mihinkään pidemmälle, mikä harmittaa. Tarkoitus kuitenkin on, ja yritän parhaani mukaan taas löytää arkisistakin asioista iloittavaa. Löysin esimerkiksi toissapäivänä kävelylenkillä lähitienoolta aivan ihanan, hiljaisen metsäpolun lähellä kauniisti sammaloituneita tiilitaloja, enkä voi uskoa, etten oo aiemmin löytänyt kyseistä paikkaa. Kyllä täältä Chathamistakin siis löytyy vielä uutta ja erilaista, vaikka luulin jo tuntevani kaupungin kauttaaltaan.



maanantai 7. joulukuuta 2015

6 kk Englannissa


Kuusi kuukautta. Puoli vuotta. Se on aika hillittömän pitkä aika, mut se on mennyt hetkessä silmiä räpäyttämällä. Tai siltä musta ainakin tuntuu, totuushan on, että näiden kuuden kuukauden aikana oon oikeesti ehtinyt tekemään, näkemään ja oppimaan ihan hirveesti kaikkea.

Tää kuukausi oli varsin tapahtumarikas ja jouluinen. Kuten ootte saanu huomata, oon jouluihminen henkeen ja vereen, ja oon kiertänyt kaikki mahdolliset joulutapahtumat heti joulubuumin täällä käynnistyttyä marraskuun alussa. Melkein nolottaa myöntää, mutta kaikki mun reissut on suuntautunut tän kuukauden aikana Lontooseen, ja oon tainnut itseasiassa käydä siellä joka viikko. Yhden viikon vietinkin myös kokonaan Lontoossa. Siellä on vaan ollut niin paljon kiinnostavaa ohjelmaa ja tapahtumia...
Oon tehnyt joululahjaostoksia, käynyt seuraamassa jouluvalojensytytystapahtumaa, kierrellyt joulumarkkinoita eri paikoissa, tavannut joulupukin, käynyt Hyde Parkin Winter Wonderlandissa, vieraillut sekä suomalaisilla että japanilaisilla joulumarkkinoilla, käynyt laulamassa kauneimpia joululauluja ja nauttinut jouluista iltapäiväteetä. No, oon mä kuukauden aikana ehtinyt myös muun muassa juhlia pojun 1-v synttäreitä varsin mittavin menoin sekä käydä Lontoossa suklaafestivaaleilla.

Kerroin viime kuussa perheongelmista, joita on alkanut ilmaantua tässä kuukausien myötä ja jotka viime kuussa suoraan sanottuna räjähti käsiin. No, sain tässä kuussa otettua asian puheeksi host-vanhempien kanssa, mutta muutosta parempaan ei tapahtunut. Hullut työtunnit ja uskomattomat kotityömäärät ei oo muuttuneet miksikään. Oikeestaan mulle tuli vain pahempi mieli juttutuokion jälkeen. Harkitsin jo vakavasti uuden työpaikan etsintää, ja jos totta puhutaan, juttelinkin jo yhden uuden host-perheen kanssa, mutta loppujen lopuksi päädyin kuitenkin jatkamaan vielä nykyisessä työpaikassani.
Tiedän, ettei se moneltakaan kannalta oo ehkä se paras ratkaisu, mutta toisaalta työpaikan vaihtamisessa, uuden perheen etsimisessä ja uusiin työkuvioihin sopeutumisessa on aina ne omat haasteensa. Siksi päätin mennä helpomman kautta ja jatkaa täällä samaan malliin niin kauan kuin vain suinkin jaksan.

Sää on ollut tuulinen, mutta lämmin. Valkosia haituvia on näkynyt korkeintaan joulumarkkinoiden tekolumipyssyjen piipuissa. Täällä lumeton talvi on itsestäänselvyys, ja kuulemma millinkin lumikerros saa liikenteen sekaisin ja ihmiset haukkomaan henkeään. Lämpötilat on pysytelleet yhtä pakkasyöviikonloppua lukuunottamatta reilussa kymmenessä plus-asteessa, mutta valitettavasti ainakaan meidän talossamme ei sisätiloissa oo tarennut ilman tuplavillasukkia. Sisälämpötila on vaihdellut välillä 15-18, ja sinä ainoana pakkasyöviikonloppuna myös talon sisäilman kosteus oli suunnilleen trooppisen sademetsän luokkaa...

Siitä huolimatta, että oon ottanut osaa kaikkeen mikä liittyy hippusenkaan siihen nimeltämainitsemattomaan talven suurimpaan juhlaan, mulla ei oo vieläkään joulufiilis, ja mä oikeestaan odotankin joulua vähän pelonsekaisin tuntein. Mulla on töitä sekä jouluaattona että joulupäivänä, aamusta iltaan, enkä tiedä vieläkään vietänkö joulun yksin kotona pojun kanssa vai pääsenkö nauttimaan englantilaisesta joulusta isovanhemmille. Saa nähdä.
Viikon mittaista Suomi-lomaa mä sen sijaan odotan kuin kuuta nousevaa! Onneksi siihen voi melkein alkaa laskea jo tunteja... Jos jollakulla on antaa ihmevinkkejä huonouniselle lentokentällä nukkumiseen, kaikki vinkit otetaan ilolla vastaan!


Tavoitteita tulevalle kuukaudelle:

  1. Vietä ihana Suomi-loma
  2. Nauti joulusta ja tee jotain jouluista
  3. Opettele jotain ihan uutta
  4. Ota vähän rennommin ja kuuntele itseäsi enemmän
  5. + Tee yhtä hyvät uudenvuodenlupaukset kuin viime vuonna



sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Suomi-tunnelmaa Lontoossa

Tällä viikolla onkin ollut jouluisa viikko - ja kylmä, sillä nyt viikonloppuna ollaan päästy "nauttimaan" yöpakkasista ja 15-asteen sisälämpötilasta. Mun huoneen ikkuna oli aamulla sisäpuolelta täynnä vesipisaroita, ja vaatekaappi täynnä kosteita vaatteita. Nyt värjöttelen täällä tuplavillasukat jaloissa, villapaita päällä, kaulahuivi kaulassa ja vesilämpöpussi sylikaverina.

Takaisin kuitenkin tähän viikkoon, joka oli mulla pitkään ja hartaasti odotettu lomaviikko! Pyyhälsin maanantaina heti töiden loputtua Lontooseen, jossa yökyläilin kaverin luona perjantaihin saakka. Oli ihana päästä vähän tuulettumaan työympäristön ulkopuolelle ja kiertelemään Lontoon jouluisia tapahtumia. Lauantaiksi palasin takaisin Chathamiin, sillä sillon juhlittiin pojun 1-v synttäreitä brittityyliin varsin mittavin menoin: 50 vierasta ja kakkutaiteilijalta tilattu 3D Tuomas Veturi -kakku sai mut miettimään, juhlittiinko tässä nyt synttäreitä vai häitä... Mut hauskaa oli.

Lontoossa ehdin muun muassa toimia vapaaehtoisena Lontoon merimieskirkon suomalaisilla joulumarkkinoilla, vierailla Marylebone High Streetin jouluvalojensytyttämistapahtumassa, katsastaa pikaisesti Hyde Parkin Winter Wonderlandin perjantai-iltana heti sen avauduttua ja käydä tapaamassa joulupukkia, joka nauro mut pystyyn, kun muut innokkaat oli korkeintaan 6-vuotiaita...
Suomi-kirkon ihanilta markkinoilta tuli otettua aika paljon kuvia, joten aattelin jakaa niitä tänne bloginkin puolelle! Joulukausi on nyt mun osaltani virallisesti avattu!





Lontoon merimieskirkon joulumarkkinat järjestetään siis vuosittain, ja tällä kertaa ne oli 18.-22.11, keskiviikosta sunnuntaihin. Markkinat on sisällä kirkon tiloissa, mutta perjantaista sunnuntaihin myös kirkon ulkopuolella riittää vilinää, kun markkinahumu leviää Skandinaviselle joulukadulle, josta voi bongata myös niin ruotsalaisia, norjalaisia kuin virolaisiakin tuotteita.

Me oltiin vapaaehtoisena markkina-apuna keskiviikkona heti markkinoiden alettua. Täytettiin hyllyjä, kiinniteltiin puuttuvia hintalappuja, laulettiin joululauluja ja autettiin apua tarvitsevia asiakkaita. Palkaksi saatiin lounaaksi lämmintä keittoa, ruisleipää ja joulutorttu. Ei oltu apulaisina kuin muutama tunti, mutta kokemus oli huippu!
Keskiviikko oli varmaan markkinoiden hiljaisin päivä, mutta porukkaa riitti silti jonoksi asti. Kun vierailin markkinoilla ja Skandi-kadulla uudestaan perjantaina, oli ihmisiä vielä paljon enemmän. Kävijätkin oli muitakin kuin ulkosuomalaisia: Vieraskirjasta bongattiin yksi galapagossaarelaisen nimikirjoitus ja seinään oli teipattu glöginvalmistusohje niille, jotka eivät olleet ennen siitä kuulleetkaan.


Rakas Joulupukki, tänä vuonna toivoisin Nordqvistin Vihreää Jouluteetä sekä Valkoista Santa Lucia -teetä, kiitos.



Markkinoiden valikoima oli kattava ja hyllyt täpötäynnä ihanaakin ihanampia Suomi-tuotteita: Ruisleipää joka makuun, puurohiutaleita, karjalanpiirakoita, joulukoristeita, leivontatarvikkeita, suomalaisia karkkeja, suklaata ja pikkuleipiä, teetä, kuivattuja sieniä, Xylitol-purkkaa, joululimppua, glögiä, Arabian astioita, Pentikin joulutuotteita, Marimekkoa, Muumi-tuotteita, joulukalentereita, joulukortteja...
Kahvilan puolelta sai joulutorttuja, karjalanpiirakoita, piparkakkuja, korvapuusteja ja lohi-ruisleipiä, ja grillillä paistettiin makkaraa ja tarjoiltiin hernekeittoa. Pakastealtaasta sai hankkia poronkäristystä, joulutorttutarvikkeita ja joululaatikoita, maustehyllyltä vaniljasokeria, piparkakkumaustetta ja kardemummaa ja herkkuhyllyltä löytyi Fazerin uutuussuklaalevyjä, piparkakunmakuisia Dumle-karkkeja ja Vihreitä kuulia joulupöytään. Ainoastaan puuroriisiä jäin kaipailemaan!





Hassua miten näin kaukana kotoa osaa arvostaa suomalaisia tuotteita ihan eri tavalla. Tulee melkein tippa linssiin kun pääsee puhumaan suomea ja bongaa Holland&Barrettista Pandan lakupatukan.
Merimieskirkon joulumarkkinoilta ei tietenkään voinut tyhjin käsin lähteä, ja mun piti vielä perjantaina palata paikan päälle hankkimaan lisäksi pussi Reissumies Tosi Tummaa kotiinviemisiksi, että pärjään joulukuun Suomi-lomaan saakka...
Onnea on ruisleipä pakastimessa!



tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kun ei mee niin kuin Strömsössä



Useammin tulee muisteltua vaan niitä mukavia muistoja ja hetkiä. Ehkä parempi niin, että pysyy itsekin positiivisena. Mut ei kaikki oo aina mitään ruusuilla tanssimista...


Lauantai oli katastrofaalinen. Koko viikon hillitön väsymys pakkasi päälle, ja olin viikkoa aiemmin lupautunut lähteä host-äidin työpaikalle, jossa oli Open Day. En ollut oikeastaan hirveän innostunut lähtemään, varsinkaan kun hyvä että jaksoi olla pystyssä, mutta luvattu mikä luvattu.
Lähdettiin yhdeksältä matkaan koko porukalla, ja kymmenen maissa saavuttiin paikan päälle. Poliisin avoimien ovien päivän ohjelmassa oli niin poliisikoirien esittelyä, pomppulinnoja kuin poliisiautojen tutkimistakin. En ollut kauhean kiinnostunut ohjelmasta, ja pojukin oli niin pieni, ettei kouluikäisille suunnatuista aktiviteeteista oikein riittänyt iloa.
Aurinko porotti täydeltä terältä, eikä suurella puistoalueella ollut varjoa nimeksikään. Viimeinen tikki oli varmasti se, kun yksi suosituimmista aktiviteeteista, helikopterin laskeutuminen, huipentui siihen, että kymmenet katsojat pyyhkivät hiekkapölyä silmistään. No jee jee.
Oikeastaan odotin vain koko päivän kotiin pääsyä. Väsymys oli hillitön, eikä helle juuri fiilistä parantanut. Suoraan sanottuna en hirveästi innosta hyppinyt, kun host-vanhemmat keksivät, että lähdetään vielä päivän päätteeksi visiitille isoisovanhemmille. Siellä vietettiin seuraavat pari tuntia, jonka jälkeen lähdettiin viimein ajamaan kotiin päin.
Loppujen lopuksi oltiin kotona kello kuudelta. Silloin jättäydyin jo suosiolla auton kyydistä, kun muut lähtivät vielä isovanhemmille sukuloimaan...

Sunnuntaille oli mukavia suunnitelmia. Ajattelin, ettei mikään päivä voi olla surkeampi kuin eilinen koko päivä liikenteessä kuolemanväsyneenä, mut eipä mennyt sunnuntaikaan ihan niin kuin olin suunnitellut.
Olin sopinut tapaavani äskettäin toisen Englantiin saapuneen au pairin Rochesterissa kello 13. Meiltä Rochesteriin menee bussilla matkaan siis noin 15 minuuttia, joten en pitänyt hirveää kiirettä bussipysäkille raahautumisessa. Kello 11.50 mieleen muistui, että on sunnuntai, eivätkä bussit ehkä kulje samaan tahtiin kuin yleensä, 12 minuutin välein. En ole oikeastaan pahemmin ollut sunnuntaisin bussilla liikenteessä, kun vapaapäivät ovat usein sattuneet muille päiville (josta olen nyt vain kiitollinen...). Kuinka ollakaan, sunnuntain kunniaksi Rochesteriin vievät bussit lähtivät lähipysäkiltä tunnin välein, ja seuraavan lähtöön oli ruhtinaaliset kuusi minuuttia.
Nappasin takin ja laukun naulakosta ja kiirehdin ulko-ovelle. Ovi on älyttömän vaikea lukita, ja ihan normipäivänäkin sitä saa ränklätä aika pitkään ennen kuin saan sen lukkoon. Niin oli sunnuntainakin. Kymmenen minuutin kuluttua luovutin, ja lähetin paniikkiviestit äitille, host-äitille ja sille au pairille, että missasin bussin ja myöhästyn - sen takia, etten saanut ovea lukkoon. Noloa.
Äitin tsemppiviestejen myötä uskaltauduin vielä kokeilemaan oven lukitsemista, ja sain kuin sainkin sen viimein lukkoon kello 12.40. Jes.

Maanantai-aamuna harmittelin edellisiltaista vastoinkäymistä, joka vaivasi oikeastaan koko maanantaipäivän aamusta iltaan.
Virallisia työtuntejakin oli vain pari, joten olin koko päivän vähän varpaillani, enkä oikein tiennyt pitäiskö tehdä jotain vai ei. Pitkät työpäivät on siitä kivoja, että on sanomattakin selvää, että olen "vapaalla" heti kun host-vanhemmat tulevat kotiin. Lyhyinä päivinä jotenkin nolottaa vain istuskella sohvalla ja lukea kirjaa, kun on fiilis, että jotain tässä nyt pitäis tehdä...
Sää oli sateinen ja kylmä, mikä jotenkin kruunasi koko kolmen päivän kamalan kärsimyksen.


Puhumattakaan siitä, että näiden kolmen päivän aikana kärsin aivan hillittömästä koti-ikävästä (ja väsymyksestä). Oikeastaan ekaa kertaa. Olen huomannut, että se iskee aina, kun on huono päivä: Oli sitten kipeänä tai väsynyt, niin iltaisin kaipaa aina kotiin...



Mutta paistaa se päivä risukasaankin. Oli näissä kolmessa kamalassa päivässä jotain hyvääkin:

  • Poliisin avoimien ovien päivän ilmaistuotteet ja niiden hamstraaminen. Ihan takki tyhjänä ei tarvinnut lähteä, sillä sain kotiinviemisiksi poliisien logolla koristeltuja kyniä, avaimenperän, mukin sekä pienen nallekarhun. Heh.
  • Sunnuntaina loppu hyvin kaikki hyvin. Myöhästyin loppujen lopuksi tapaamisesta vain 20 minuuttia. Oli tosi kiva tavata toinen au pair, vaihtaa kuulumisia ja jutella!
  • Maanantai-tiistai välisenä yönä nukutti. Huolimatta siitä, että oli itkuhälytin unikaverina, nukuin paremmin kuin pitkään aikaan.
Tiistaina oli taas ihan kunnon työpäivä sitten torstain. Maanantai-tiistai välisestä yöstä kello neljään saakka, ja hassua kyllä, työpäivä piristi! Olo ei ollut yhtään väsynyt ja jaksoi hyvin touhuta. Miten voikaan vauvan hymy saada mielen niin iloiseksi... Ehkä kolmen päivän surkutteluputki tarvittiin tähän väliin, niin arkipäivätkin rullaa taas kivasti!
Kaikki kääntyy aina lopulta parhain päin.