Kun ei mee niin kuin Strömsössä

Useammin tulee muisteltua vaan niitä mukavia muistoja ja hetkiä. Ehkä parempi niin, että pysyy itsekin positiivisena. Mut ei kaikki oo aina mitään ruusuilla tanssimista...


Lauantai oli katastrofaalinen. Koko viikon hillitön väsymys pakkasi päälle, ja olin viikkoa aiemmin lupautunut lähteä host-äidin työpaikalle, jossa oli Open Day. En ollut oikeastaan hirveän innostunut lähtemään, varsinkaan kun hyvä että jaksoi olla pystyssä, mutta luvattu mikä luvattu.
Lähdettiin yhdeksältä matkaan koko porukalla, ja kymmenen maissa saavuttiin paikan päälle. Poliisin avoimien ovien päivän ohjelmassa oli niin poliisikoirien esittelyä, pomppulinnoja kuin poliisiautojen tutkimistakin. En ollut kauhean kiinnostunut ohjelmasta, ja pojukin oli niin pieni, ettei kouluikäisille suunnatuista aktiviteeteista oikein riittänyt iloa.
Aurinko porotti täydeltä terältä, eikä suurella puistoalueella ollut varjoa nimeksikään. Viimeinen tikki oli varmasti se, kun yksi suosituimmista aktiviteeteista, helikopterin laskeutuminen, huipentui siihen, että kymmenet katsojat pyyhkivät hiekkapölyä silmistään. No jee jee.
Oikeastaan odotin vain koko päivän kotiin pääsyä. Väsymys oli hillitön, eikä helle juuri fiilistä parantanut. Suoraan sanottuna en hirveästi innosta hyppinyt, kun host-vanhemmat keksivät, että lähdetään vielä päivän päätteeksi visiitille isoisovanhemmille. Siellä vietettiin seuraavat pari tuntia, jonka jälkeen lähdettiin viimein ajamaan kotiin päin.
Loppujen lopuksi oltiin kotona kello kuudelta. Silloin jättäydyin jo suosiolla auton kyydistä, kun muut lähtivät vielä isovanhemmille sukuloimaan...

Sunnuntaille oli mukavia suunnitelmia. Ajattelin, ettei mikään päivä voi olla surkeampi kuin eilinen koko päivä liikenteessä kuolemanväsyneenä, mut eipä mennyt sunnuntaikaan ihan niin kuin olin suunnitellut.
Olin sopinut tapaavani äskettäin toisen Englantiin saapuneen au pairin Rochesterissa kello 13. Meiltä Rochesteriin menee bussilla matkaan siis noin 15 minuuttia, joten en pitänyt hirveää kiirettä bussipysäkille raahautumisessa. Kello 11.50 mieleen muistui, että on sunnuntai, eivätkä bussit ehkä kulje samaan tahtiin kuin yleensä, 12 minuutin välein. En ole oikeastaan pahemmin ollut sunnuntaisin bussilla liikenteessä, kun vapaapäivät ovat usein sattuneet muille päiville (josta olen nyt vain kiitollinen...). Kuinka ollakaan, sunnuntain kunniaksi Rochesteriin vievät bussit lähtivät lähipysäkiltä tunnin välein, ja seuraavan lähtöön oli ruhtinaaliset kuusi minuuttia.
Nappasin takin ja laukun naulakosta ja kiirehdin ulko-ovelle. Ovi on älyttömän vaikea lukita, ja ihan normipäivänäkin sitä saa ränklätä aika pitkään ennen kuin saan sen lukkoon. Niin oli sunnuntainakin. Kymmenen minuutin kuluttua luovutin, ja lähetin paniikkiviestit äitille, host-äitille ja sille au pairille, että missasin bussin ja myöhästyn - sen takia, etten saanut ovea lukkoon. Noloa.
Äitin tsemppiviestejen myötä uskaltauduin vielä kokeilemaan oven lukitsemista, ja sain kuin sainkin sen viimein lukkoon kello 12.40. Jes.

Maanantai-aamuna harmittelin edellisiltaista vastoinkäymistä, joka vaivasi oikeastaan koko maanantaipäivän aamusta iltaan.
Virallisia työtuntejakin oli vain pari, joten olin koko päivän vähän varpaillani, enkä oikein tiennyt pitäiskö tehdä jotain vai ei. Pitkät työpäivät on siitä kivoja, että on sanomattakin selvää, että olen "vapaalla" heti kun host-vanhemmat tulevat kotiin. Lyhyinä päivinä jotenkin nolottaa vain istuskella sohvalla ja lukea kirjaa, kun on fiilis, että jotain tässä nyt pitäis tehdä...
Sää oli sateinen ja kylmä, mikä jotenkin kruunasi koko kolmen päivän kamalan kärsimyksen.


Puhumattakaan siitä, että näiden kolmen päivän aikana kärsin aivan hillittömästä koti-ikävästä (ja väsymyksestä). Oikeastaan ekaa kertaa. Olen huomannut, että se iskee aina, kun on huono päivä: Oli sitten kipeänä tai väsynyt, niin iltaisin kaipaa aina kotiin...



Mutta paistaa se päivä risukasaankin. Oli näissä kolmessa kamalassa päivässä jotain hyvääkin:

• Poliisin avoimien ovien päivän ilmaistuotteet ja niiden hamstraaminen. Ihan takki tyhjänä ei tarvinnut lähteä, sillä sain kotiinviemisiksi poliisien logolla koristeltuja kyniä, avaimenperän, mukin sekä pienen nallekarhun. Heh.
• Sunnuntaina loppu hyvin kaikki hyvin. Myöhästyin loppujen lopuksi tapaamisesta vain 20 minuuttia. Oli tosi kiva tavata toinen au pair, vaihtaa kuulumisia ja jutella!
• Maanantai-tiistai välisenä yönä nukutti. Huolimatta siitä, että oli itkuhälytin unikaverina, nukuin paremmin kuin pitkään aikaan.

Tiistaina oli taas ihan kunnon työpäivä sitten torstain. Maanantai-tiistai välisestä yöstä kello neljään saakka, ja hassua kyllä, työpäivä piristi! Olo ei ollut yhtään väsynyt ja jaksoi hyvin touhuta. Miten voikaan vauvan hymy saada mielen niin iloiseksi... Ehkä kolmen päivän surkutteluputki tarvittiin tähän väliin, niin arkipäivätkin rullaa taas kivasti!

Kaikki kääntyy aina lopulta parhain päin.