Aika on osoittautunut viime aikoina pahimmaksi vihollisekseni. Tai ehkä lähinnä se fakta, että vuorokaudessa on 24 tuntia, eikä yhtään enempää.
Kuten oon jo aiemmin maininnut, mun on vapaapäivinä vaikea - tai oikeastaan mahdotonta - vaan olla. Ihan senkin takia, että asun työpaikallani. Aina on pakko mennä johonkin, käydä jossain, tehdä jotain uutta, nähdä uusia asioita. Tiettyyn pisteeseen asti se on aika hauskaa. Mut ei enää sitten, kun tuntuu, että on pakko mennä, käydä, tehdä ja nähdä, vaikkei oikeestaan jaksaisi. Ja siltä musta oikeestaan välillä tuntuu.
Rakastan matkustamista ja käymistä uusissa paikoissa, mutta oon huomannut, ettei mulla oikeastaan oo edes aikaa suunnitella, mitä mä niillä reissuilla puuhaan. Usein löydän itseni pikaisesti googlaamasta bussissa tai juna-asemalla kunkin kohteen parhaat palat. Mites tässä näin pääsi käymään? Eikö sen odottelun ja jännittämisen pitäis olla melkein yhtä hauskaa ja palkitsevaa kuin sen itse matkustamisenkin?
Kaipaisin jonkinlaista lomaa itsestäni. Ihan vaan jotain päivää, jolloin voisin rauhassa keskittyä kirjoittamaan matkapäiväkirjaan rästiin jääneet tekstit, käydä läpi kuvia ja kirjoittaa blogiin, maata sängynpohjalla ja katsoa leffaa. Tai edes lepäillä kun oon flunssassa.
Sitä lomaa kuitenkin odotellessani jaan teille muutaman kuvan tiistain reissultani Oxfordiin ja pyyhällän viikonloppureissulle Hollantiin ja Belgiaan. Ehkä mä siellä koen jonkinlaisen valaistumisen parempaan - tai sitten en...
The Bridge of Sighs eli Huokausten silta. Ehkä vähän kauniimpi kuin Lappeenrannan samanniminen?
Oxford on taas yksi niistä kaupungeista, joka roikkui must see -listani kärjessä jo ennen Englantiin tuloa. Eikä kuuluisa yliopistokaupunki kyllä tuottanut pettymystä: Kauniita, vanhoja rakennuksia, jättimäisiä kirjakauppoja, kanaaleja, kapeita kujia ja hillittömästi pyöräilijöitä. Arkkitehtuuri oli ehkä kauneinta, mihin olen Iso-Britanniassa törmännyt.
Kävelin Oxfordissa netistä löytämäni itsenäisen yhden päivän nähtävyyskierroksen, joka osoittautui tosi kivaksi vaihtoehdoksi nähdä kaupunkia ja sen kauneuksia. Lisäksi must see -listallani oli Liisa Ihmemaassa -fanina Alice's Shop, josta tarttui mukaan matkamuistoksi ihana 150-v juhlavuosipainos Liisan seikkailuista.
Nähtävyysreitiltä poikkesin muutamalle jännittävän kapealle sivukadulle sekä vierailin The Covered Marketissa, joka osoittautui pienoiseksi pettymykseksi kaikkien Lontoon hillittömien markettejen jälkeen. Sen sijaan Blackwell-kirjakauppa oli melkoinen kirjafanin taivas, ja sieltä ois tarttunut mukaan yksi jos toinenkin opus, jos en olisi pitänyt budjetista tiukasti kiinni...
Turisteja Oxfordissa riitti tiistainakin, mutta joissain paikoissa oli suorastaan yllättävän hiljaista. Yhdeksi lempparipaikoistani osoittautui Radcliffe Square, jossa sain ihastella Radcliffe Cameraa ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni.
Töissä on riittänyt kiirettä. Sain host-vanhemmilta uudenlaisia (ja mielestäni varsin kohtuuttomia) kotityövaatimuksia, jotka harmitti ja harmittaa edelleen. Työtuntejen lomaan ei enää hengähdystaukoja mahdu. Oon vain tyytynyt nielemään kiukkuni ja tehnyt niin kuin toivotaan, vaikka tiedän, ettei se kyllä ole paras mahdollinen tapa.
Jos nyt jotain positiivista kuitenkin, niin poju on alkanut syömään lounaaksi soseruoan sijaan englantilaiseen tapaan sandwichin, pieniksi paloiksi leikattua kinkkuleipää ja kasviksia. Mun ei tarvitse enää lusikka kädessä maanitella avaamaan suu ja leikkiä lentokonetta, jee! No, sen sijaan mun pitää tietysti kuoria viinirypäleitä ja siivota hirveet sotkut kahden metrin säteellä syöttötuolista, mutta on tää (ainakin vielä toistaiseksi) ihan hauska uus kehitysaskel!