Paluulippu

Okei, unohtakaa se, mitä edellisessä postauksessa sanoin siitä, että host-vanhempien kanssa käydyn kotiinlähtökeskustelun jälkeen jäi hyvä fiilis. Se ehti nimittäin tässä parissa päivässä kadota jonnekin Chathamin mutavellimetsiin.

Host-äitini otti asiakseen ilmoitusluontoisesti kertoa, että he ovat hankkimassa mulle lentolippua Suomeen 7.4. Että mikäs se sun syntymäaikasi muuten olikaan?
Puhetta oli tosiaan, että olisin lähdössä huhtikuun lopussa. Tuli vähän yllätyksenä, että työni loppuvatkin jo alkukuusta, puhumattakaan siitä, että host-vanhemmat aikoivat ostaa mulle lentolipun minulta mitään kysymättä. Että kiva kuulla.
Unohtuneen syntymäajan ansiosta sain kuitenkin tilaisuuden muuttaa lentopäivää (ja vaikuttaa lennon aikatauluun...), joten vaikka mun työt (ja palkanmaksu) loppuu jo alkukuusta, niin lento Suomeen on nyt siis 11.4. Sitä ennen mulla on onneksi muutama päivä aikaa vielä nauttia Englannista ihan ilman mitään työpaineita!

Kuulostaa ehkä kiittämättömältä, että valitan aiheesta, kun host-vanhempani kerran maksoivat paluulippuni, mutta mulle jäi kyllä tapahtuneesta aika paha mieli. Ei kysymyksiä, minä päivänä haluaisit lentää, ei milloin haluaisit lähteä, ei mitä sanoisit tästä.
Tuli fiilis, että nyt kun tarjoutui hyvä tilaisuus, niin he päättivät päästä musta mahdollisimman äkkiä eroon. Pojun hoidon he aikovat kuulemma ulkoistaa host-äidin vanhemmille, eli toisin sanoen uutta, Ryvita-näkkäriä tonneittain kuluttavaa ja viikottain palkkaa ruikuttavaa au pairia mun jälkeeni ei ole tiedossa (luojan kiitos!).
Host-vanhempien hymy ulottui korviin saakka, kun lentolippu tipahti sähköpostiin. Enää kuukausi.

No, oon nyt rypenyt itsesäälissä kolme päivää, ja alkaa vihdoin vähän helpottaa: Omapahan se on syynsä, jos eivät aiemmin uskaltaneet mua pihalle heittää rahapussia keventämästä. Turhaan mä murehdin, onko ne koko ajan vaan odottanut, milloin lähtisin takaisin Suomeen, mitä ne musta ajattelee tai miten ne on ilosia kun pääsevät musta viimein eroon. Mulla on ollut mahtavat yhdeksän kuukautta Iso-Britanniassa, oon ehtinyt nähdä ja tehdä vaikka mitä, ja vielä on kokonainen kuukausi aikaa!
Vielä kuukausi.

Nyt muutamaa päivää myöhemmin hyvä fiilis. Ei mulla ole kuin kaksi viikkoa vähemmän aikaa Englannissa (no, tietysti myös kolme viikkoa vähemmän palkkaa...) kuin alunperin kuvittelin. Nyt jos yht'äkkiä pitäisikin jäädä vielä töihin huhtikuun loppuun saakka, niin en kyllä suostuisi. Suoraan sanottuna odotan jo innolla työkuvioiden loppumista.
Suunnitelmat Englannin au pair -kokemuksen jälkeen on vielä aika avoinna, mutta jotain valoa alkaa ehkä pilkottaa tunnelin päässä. Ehkä. Niistä lisää myöhemmin.